Hiilibudjetti - voisiko se olla mahdollista?

Hiilijalanjälkilaskenta yleistyy vauhdilla ja monen tuotteen osalta käytössä on yhä enemmän ja enemmän dataa juuri tämän tuotteen elinkaaren ajalta. Kuitenkin vielä erityisesti sellaisten tuotteiden osalta, joilla on pitkät ja globaalit tuotantoketjut hiilijalanjäljen laskennassa joudutaan käyttämään keskiarvoja ja dataa samankaltaisista prosesseista. Tämän epävarmuuden taakse on helppo koittaa piiloutua, kun halutaan argumentoida päästöjen aiheuttamisen kustannuksien sisällyttämistä vastaan.

Päästökustannusten arvioiminen ja sisällyttäminen hintoihin esimerkiksi hiiliveron tai päästökaupan muodossa on pitkään valloilla ollut ympäristötalouden debaatti. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole syventyä tähän hyvin relevanttiin keskusteluun sinänsä, vaan pureutua siihen miten hiilibudjetti voitaisiin toteuttaa. 

Päästöjä syntyy sekä tuotteiden että palveluiden kulutuksesta​

Hiilibudjetti iskee yhteen oleellisimmista kysymyksistä. Korkeapäästöiset tuotteet ja palvelut ovat edelleen niin edullisia, ettei niiden välttäminen tai vaihtaminen ole suurimmalle osalle kuluttajista houkuttelevaa. Yksittäisissä tuote- ja palveluryhmissä näin voi olla, mutta laajasti ottaen meidän aiheuttama hiilijalanjälki ei ole merkittävästi pienentynyt, päinvastoin vuodesta 2000 se on kasvanut 12% pääosin kasvaneen kulutuksen myötä (Syke 2019). Sen lisäksi kehittyvät maat tulevat kovaa vauhtia perästä kun niiden ostovoima kasvaa. 

Pitkään valloilla ollut uskomus, että siirtyminen tuotteiden kuluttamisesta palveluihin pienentäisi merkittävästi hiilijalanjälkeä ei käytännössä ole realisoitunut, sillä tosiasiassa palvelutkin tuottavat päästöjä. Palvelut tuottavat vähintäänkin ne välilliset päästöt, jotka syntyvät liikkumisesta paikan päälle ja usein saattavat lisätä absoluuttista päästöjä aiheuttavan toiminnan määrää. 

Se, ettei päästöjen aiheuttaminen maksa mitään, johtaa siihen, ettei yrityksillä tai kansalaisilla ole kannusteita niitä vähentää tai välttää.

Vaikkei hinta ole ainoa päätöksiä ajava voima, niin käytännössä se, ettei päästöjen aiheuttaminen maksa mitään, johtaa siihen, ettei yrityksillä tai kansalaisilla ole kannusteita niitä vähentää tai välttää. Henkilökohtainen hiilibudjetti asettaa ylärajan sallituille kasvihuonekaasupäästöille. Hiilibudjetti voi olla viikoittainen, vuosittainen tai koko elämälle laskettu, jolloin säästöt ja investoinnit, sekä asteittainen vähennystarve, voidaan ottaa paremmin huomioon. Mikäli haluaa kuluttaa yli oman sallitun hiilibudjettinsa, niin silloin markkinoilta voi ostaa lisäoikeuksia. Lisäoikeudet voivat tulla myyntiin heiltä, joilta jää ylimääräisiä käyttämättä tai hiilinieluja lisäävästä toiminnasta. Henkilökohtainen hiilibudjetti pakottaisi tuotteiden ja palveluiden tarjoajat ilmoittamaan tarkasti arvolupauksensa aiheuttama hiilijalanjälki, jotta se voidaan vähentää asiakkaan budjetista. Näin yrityksille tulisi kannusteita tuottaa lisäarvoa mahdollisimman pienellä hiilijalanjäljellä ja siirtää tämä kannustinvaikutus tuotantoketjussa ylöspäin aina alkutuotantoon saakka.

Onko hiilibudjetti täysin utopiaa?

Teknologiasta se ei ainakaan jää kiinni. Lahdessa pilotoidaan maailman ensimmäistä henkilökohtaista päästökauppaa liikkumisessa, jossa taskussa kulkeva älypuhelin tunnistaa automaattisesti kulkumuodon, laskee aiheutetut päästöt ja vähentää ne käyttäjän viikoittaisesta liikkumisen budjetista hiilipäästön markkinahinnalla. Esimerkiksi Climatecoin ja CarbonX hyödyntävät lohkoketjuteknologiaa ilmastonmuutosprojektien verifioimiseksi ja rahoittamiseksi, pyrkien samalla synnyttämään globaalin päästömarkkinan. Provenance taas kehittää tuotteiden elinkaaripassia, minkä avulla lisääntyy tuotantoketjujen läpinäkyvyys ja eri tuotantovaiheiden ympäristövaikutusinformaatio paranee. Myös suomalainen Compensate pyrkii tuomaan päästöjen aiheuttamisen kustannukset kuluttajien näkyville.  

Toteuttamistapoja liikkumisen, asumisen, ravitsemuksen, vapaa-ajan ja muun kulutuksen ilmastovaikutusten arvioimiseen ja seuraamiseen on lukuisia. Tietenkin se vaatii paljon informaatiota, mutta siitä jos mistä ei tänä päivänä ole puutetta. Dataa kertyy ja voisi kertyä entistäkin suurempi määrä. Suurimmaksi osaksi sitä kuitenkin hyödynnetään kohdennettuun markkinointiin tai vaikkapa vaalivaikuttamiseen, sen sijaan, että se pistettäisiin oikeasti töihin, eli ratkaisemaan maailman viheliäimmät ongelmat. Tietoyhteiskunta ei ole se, jossa tieto liikkuu, vaan se, jossa tieto pystytään hyödyntämään ongelmien ratkaisemisessa. 

Seuraamalla tuotteiden koko elinkaarta on mahdollista alkaa tehostamaan ja optimoimaan tuotantoketjuja ympäristövaikutusten ehdoilla eikä kustannuksella (niin kuin tänä päivänä). Kun päästöjen aiheuttamisen kustannus saadaan näkyville tuottajilta kuluttajille, kaikilla osapuolilla on kannustin vähentää ympäristövaikutuksia. Ilmastonmuutoksen hillinnän ja muiden ympäristöongelmien ytimessä on markkinahäiriöt, jotka liittyvät ulkoiskustannuksiin, tiedon epäsymmetriaan, ja julkishyödykkeisiin. Markkinat eivät pysty allokoimaan rajallisia resursseja tai pääomaa tehokkaasti, jos kaikkia kustannuksia ei ole huomioitu. Kustannus syntyy usein niukkuudesta, ja se mikä todellisuudessa on niukkaa, on se määrä kasvihuonekaasupäästöjä, joita voidaan lisätä ilmakehään.

Kyse ei siis ole utopiasta, vaan matalalla roikkuvasta hedelmästä, josta Suomen kaltaisessa tiukan budjettikurin maassa pitäisi ottaa kaikki hyöty irti.

You might also be interested reading:

Spread the word

Lisätietoja & yhteydenotot:

Maija Leino
maija.leino(at)useless.fi
+358442161611